Allakka näyttää tyhjältä. Ei merkintöjä ystävien tapaamisista, ei varauksia matkoille, ei teatterissa käyntejä. Keskiviikkoillan harrastuksen kohdalla on tyhjää niinikään. Kausikortti kuntosalille ja uimahalliin pölyttyy laatikon pohjalla. Kaupassa pitää käydä nopeasti ja harvoin. Kauanko tätä kestää? Ennuste on epämääräinen ja kukaan ei oikein osaa vastata. Pelottaa ja pelko vie energiaa. Aivot kaipaavat virikkeitä, arki on tasaista ja samanlaista päivästä toiseen.
Onko edellä kuvattu korona-ahdistuksessa painiskelevan kansalaisen vai omaishoitajan tilanne? Vastaus on; kumman vaan. Monet omaishoitajat ovat eläneet tällaisten rajoitteiden kanssa jo vuosikausia, ennen koronaa. Nyt saamme me muutkin vähän tuntumaa siihen arkeen missä moni omaishoitaja elää. Ja korostan, VÄHÄN tuntumaa.

Ennakoivan saattohoitohankkeen aluksi lähetimme kyselyn yhdistyksen piirissä oleville omaishoitajille ja läheisille. Halusimme kartoittaa millaista ennakoivaa saattohoitovalmennusta omaishoitajat kokivat tarvitsevansa ja millaisia valmiuksia heillä jo on. Kysyimme myös Koronan vaikutuksista omaishoitajan arkeen.

Vastauksista selvisi, että osa omaishoitajista oli jo pitkään elänyt koronarajoitusten kaltaisessa tilanteessa; ei juurikaan muiden ihmisten tapaamista, ei kodin ulkopuolelle suuntautuvaa elämää. Uutena huolenaiheena oli pelko siitä, että saako hoidettava tai omaishoitaja itse korona-virus tartunnan. Ja jos saa tartunnan, selviääkö siitä? Kotona käyvä kotihoidon henkilökunta, siivooja, ateriapalvelun työntekijä, kaikki olivat mahdollisia uhkia saada tartunta.
Suurin osa omaishoitajista koki sosiaalisen eristäytyneisyyden ahdistavana. Oman fyysisen kunnon heikkeneminen, omien harrastusten ja virkistäytymisen kodin ulkopuolella loppuminen ja jatkuvassa epämääräisyyden tunteessa eläminen söivät voimia. Päivätoiminta ja intervallijaksot olivat keväällä monin paikoin katkolla. Laitoshoidossa olevaa läheistään ei saanut käydä katsomassa.

Onneksi tuli kevät ja ilmojen lämmetessä saattoi tavata läheisiään pihoilla ja puistossa. Saattoi nauttia shamppanjaa puiston penkillä tai mannavelliä pihakeinussa. Moni teki oman digiloikkansa ja oli yhteydessä läheisiinsä videopuhelujen avulla. Kesällä saimme vähän hengähtää ja huokaista, kunnes syksyllä viruksen toinen aalto toi osan rajoituksista takaisin.
Omaishoitajia haastatellessani ymmärsin, miten hahmoton ja epämääräinen heidän tulevaisuudennäkymänsä voi olla. Miten tilanne etenee, kuinka kauan sitä kestää? Millainen oma kunto on, kun tämä kaikki joskus on ohitse? Samoja asioita pohtivat nyt kaikki ihmiset koronan suhteen.

”Asenne ratkaisee”, sanoi eräs omaishoitaja, kun ihmettelin mistä hän ammentaa vuodesta toiseen voimavaroja läheisensä hoitamiseen. ”Ei läheisen sairautta oikein voi hyväksyä eikä siihen oikein voi sopeutuakaan. Pitää vain suostua. Meille jaettiin nyt nämä kortit ja näillä pelataan. Hoidettava määrää askelmerkit. Elämistä helpottaa kun lakkaa rimpuilemasta vastoinkäymisiä vastaan, ne kuuluvat elämään.”

Korona koettelee meitä kaikkia, omaishoitajia varsinkin. Heiltä kuitenkin opin uuden suhtautumistavan pandemia-tilanteeseen, minkä kanssa on vain opittava elämään. Yritän muistaa ajatuksen ”asenne ratkaisee”, kun seuraavan kerran korona ahdistaa. Tähänkin on nyt vain suostuttava ja mentävä THL:n määrittelemien askelmerkkien mukaan.